Tänään 17.10.2020 vietetään kansainvälistä köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää. Tämä sai minut pohtimaan köyhyyttä omasta näkökulmastani, vähävaraisen suomalaisen silmin.
Köyhyys Suomessa
Tilastot kertovat suomalaisten köyhyydestä sen, minkä jo omakohtaisesta kokemuksesta tiesin. Köyhyys, vähävaraisuus ja toimeentulo-ongelmat – kutsutaan asiaa millä nimellä tahansa, se koskettaa yhä useampaa suomalaista. Hallituskaudella 2015–2018 pienituloisten asemaa heikennettiin mm. perusturvaetuuksien leikkauksilla ja indeksijäädytyksillä, etuustulojen verotuksen kiristämisellä, varhaiskasvatuksen, koulutuksen ja nuorisotakuun leikkauksilla, aktiivimallista johtuvilla etuuksien alentamisilla, terveydenhuollon asiakasmaksujen korotuksilla ja huomattavilla lääkekorvausten leikkauksilla. Tämän seurauksena tuloerot ja eriarvoisuus ovat kasvaneet entisestään. Perusturvan taso ei ole riittävä, tulot eivät riitä kattamaan kohtuullista minimikulutusta. Esimerkiksi asumistuen osuus vuokrasta on laskenut vuosien 2012 ja 2018 välillä 80 prosentista 65 prosenttiin. Kun samalla yleinen vuokrataso nousee noin 2–3 prosenttia vuodessa, pienituloisten toimeentulo vaikeutuu huomattavasti.
Pienituloisuus koskettaa eniten yksinasuvia ja lapsiperheitä. Suomessa on yli miljoona yksinasuvaa, heistä köyhyysrajan alle jää noin 30 prosenttia. Toimeentulotukea saavista talouksista suurin osa (70%) on yksinasuvien talouksia. Suomessa 150 000 lasta elää pienituloisissa perheissä. Lapsiperheköyhyys on yleisintä yksinhuoltaja- ja monilapsisissa perheissä. Edes vanhemman työssäkäynti ei helpota asiaa – pienituloisuusrajan alapuolella olevista lapsiperheistä puolessa on töissä käyvä huoltaja. Korkein köyhyysriski on yhden palkansaajan lapsiperheissä.
Köyhyys aiheuttaa syrjäytymistä
Köyhyyttä miettiessä yksi mittari voisi olla, kaatuuko talous yllättävään menoerään. Pesukoneen hajoaminen, uudet silmälasit, sairastuminen. Joka kymmenes suomalainen jättää rahan puutteen takia lääkkeen ostamatta, joka viides joutuu tinkimään lääkärikäynneistä. Toinen varallisuutta määrittelevä kriteeri voisi olla, rajoittaako taloudellinen tilanne sosiaalista elämää. Voiko osallistua vapaa-ajan tilaisuuksiin, joutuuko kieltäytymään kahvilakäynnistä, voiko lapsi harrastaa. Perheen palkkatulotkaan eivät välttämättä takaa toimeentuloa – asumismenot, velat ja elatusvelvollisuus voivat kiristää talouden liian tiukaksi. Varattomuus johtaa helposti ulkopuolelle jäämiseen.
Onko rahattomuus häpeä?
Minulla on neljä täysi-ikäistä lasta. Olen eronnut yli 10 vuotta sitten, ottanut asuntolainan ja vastannut talouden menoista yksin. Ammattikoulussa ja armeijassa olevat nuoret eivät tuo taloon rahaa. En ole oikeutettu yhteiskunnan tukiin omistusasunnon ja työssäkäynnin takia. Tilastoissa minua ei lasketa köyhäksi, mutta pankkitilin saldo kertoo minun olevan vähävarainen. Harrastan lukemista, lenkkeilyä ja vapaaehtoistyötä, koska muuhun minulla ei ole varaa. Käyn parturissa silloin kun on pakko, en käy kahviloissa, omistan yhdet talvikengät. Pelkään jo nyt talven lämmityslaskuja. Meillä ei ole vakuutuksia, en käy elokuvissa tai konserteissa, menen hammaslääkäriin vasta äärimmäisessä hädässä. Raha ei aina tuo onnea, koen olevani onnellinen ja monella tapaa onnekas. Jo lapsena opin, että aina voisi asiat olla huonomminkin. Minulla on koti, toisin kuin Suomen 4600:lla asunnottomalla. Minulla on työpaikka, jääkaapissa on ruokaa. En väitä kuuluvani kaikkein köyhimpiin, mutta taatusti tiedän mitä vähävaraisuus on. Sen ääneen sanominen on kuitenkin joskus vaikeaa.
Köyhyys ja päätöksenteko
Kuntatasolla ei tehdä päätöksiä sosiaalietuuksista, mutta kunnilla on suuri vaikutusvalta asukkaidensa hyvinvointiin. Lakisääteisten palveluiden laajuudesta ja sisällöstä päätetään paikallisesti. Terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen kuuluisi ottaa huomioon kunnan kaikissa toiminnoissa. Esimerkiksi kansalaistoimintaa, järjestöjä ja kohtaamispaikkoja tukemalla voidaan vähentää yksinäisyyttä, lisätä harrastusmahdollisuuksia, tukea ihmisten osallisuutta ja ehkäistä erilaisia ongelmia. Asiakasmaksuja voi kohtuullistaa tai jättää perimättä, jos ne vaarantavat ihmisen toimeentulon. Keinoja on, jos on halua.
Hyvätuloiset ja korkeakoulutetut äänestävät aktiivisimmin kaikissa vaaleissa. Äänestyspassiivisuuteen vaikuttaa usein tunne tai kokemus eriarvoisuudesta. Päättäjillä tulee olla tietoa ja kokemuksia arjen konkreettisista ongelmista, jotta myös vähävaraisten kuntalaisten ääni tulee kuulluksi. Siksi olen ehdolla ensi kevään kuntavaaleissa – haluan edustaa itseni kaltaisia tavallisia kouvolalaisia. Meitä, joille ei ole sitä kultalusikkaa suotu. Vihreät on minulle itsestään selvä valinta, sillä puolue edustaa syrjimättömyyttä, köyhyyden ja eriarvoisuuden torjumista sekä heikoimmin pärjäävien tukemista.
”Jos vapaa yhteiskunta ei kykene auttamaan niitä monia, jotka ovat köyhiä, se ei kykene pelastamaan niitä harvoja, jotka ovat rikkaita.” -John F. Kennedy
Taina Vainio
Kirjoittaja on Kouvolan Vihreiden kuntavaaliehdokas Korialta.
Vainion ajatuksiin voi tutustua tarkemmin hänen Facebook-sivullaan.
Tilastojen lähde: Suomen köyhyysraportti 2019